Jos olisin ennen muinoin asunut keskiaikaisessa kylässä, ukkokulta olisi ollut nuolenkantaja ja mökkihöppänä huolenkantaja. Huolenkantajaa on tasapainottanut höyhenenkevyt onnellisuus - kun lapset syntyivät olin ja olen ihkuonnellinen heistä, eikä se onnellisuus koskaan häviäkään. Lisämausteeksi olen saan olla mummi ja bonusmummi. Mökkihöppänä on saanut rakkaan ukkokullankin. Joskus aikoinaan lasten harrastuksissa skeittihallissa, lumilautailussa tai ratsastuksessa, pistin kädet silmille, kun pelkäsin heidän puolestaan. Huoli ja pelko ei tahdo hävitä, vaikka lapset ovat jo lentäneet pesästä. Tahtoisin vieläkin laittaa kädet silmille. Jossakin kurssilla opin, että mielessä voi liikkua päivittäin tuhansia ja tuhansia ajatuksia. Eikä ne kaikki ole välttämättä rakentavia tai edes totuudenmukaisia. Opin antamaan negatiivisten ajatusten mennä menojaan pitkin järvenselkää. Tuivertakoon ne tuiskutuulena pitkin selkosia, tummia kuusikkoja, soita ja kivikkoisia merien rantoja. Tuokoon valkoiset poutapilvet leppoisia tuulenhenkäyksiä - vieden hiljalleen oikeaan suuntaa - meitä kaikkia.
ihana kirjoitus...kiitos:) toi paljon ajatuksia mieleen...
VastaaPoistaJa niin uskomattoman kauniit kuvat.
Lämmintä, huoletonta ja rauhaisaa lauantai-iltaa sinulle.