Väärän vänkyrä maanantai ja varis

Tämä maanantai on ollut kerrassaan väärän vänkyrä. Aamulla nukutti niin, että kellosta kuuluva vieno linnunlaulu kuulosti variksen raakkumiselta. Aamu oli hukassa. En löytänyt reipasta mieltäni mistään. Sellaisena päivänä pitäisi vetää aamulla lämmin täkki poskiin asti ja kertoa, etten aio tänään lähteä häiritsemään maailmaa eikä maailma mielellään tänään häiritsisi minua. Vaan todellisuus on toistamaata. Työpäivä meni onneksi jotenkuten vanhalla rutiinilla, kun ei vain alkanut pohtimaan mitään syvällisempää. Aivojen pintakerros oli ainoastaan käytössä. Ostin liian pieniä kirjekuoria, väärän numeroisen mustan värin tulostimeen ja kaiken kruunasi suklaalevy pahimpaan maanantaivänkyrään. Suklaalevy oikeasti osaa lohduttaa!  Suklaisen makupalan jälkeen olo vaihtuu lohduttomasta maanantain katumukseksi. Maanantai on siis kohta ohi ja toivon tiistain tuovan tullessaan aamuvirkeyden ja että töissä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.  Ostokset sujuisivat kuin leikki. Tulostin toimisi ja suklaalevyn tilalla olisi oranssinpunainen porkkana tuomassa katumuksen tilalle terveellisyyttä.

Sitäpä ei tiedä ennen kuin huomenaamulla. Kuuluuko kellosta västäräkki vai varis!

 Jäinen naamataulu!

 Tuulen leikkiä jään  päällä

 Jäinen joki järvessä

 Yksinäinen kuusi

Kahden virran ranta

Pimeys kuin takiaispallo

Pimeys on laskeutunut iholle pysyen siinä takiaispallona. Vaikka kuinka ravistat, pimeys pyörii ympärilläsi niin kuin suuri karuselli.


Syksyisestä tummuvasta hetkestä on valoisia muistojakin. Olin kerran poikani kanssa  pienen lammen rannalla etsimässä karpaloita. Me seisottiin siinä hiljaisessa linnuttomassa metsänlaidassa, kun taivaan tummuus laskeutui.  Hetki luonnossa kosketti. Ajattelin ääneen, että sukupolvesta toiseen olemme siinä hetken katsomassa syksyistä maisemaa. Lampi ja hämäryys jää, katsojat vaihtuvat. Hän maalasi siitä hetkestä minulle taulun ja joka vuosi, kun syksyinen ilta pimenee, hämäryys taulussa on kuin se yhteinen hetkemme lammen rannalla.

Pimeyden keskellä pilkahtaa valoa. Se vaihtelee oranssin hehkuvasta utuiseen hopeaan. Jokaisessa eletyssä päivässäkin toivoisin  hetkiä, jolloin valo pilkahtaa takiaispallopimeydessäkin, voimakkaana, lämmittävänä, hopeisen utuisenakin. Valonsäde kantaa. Pohjoinen kansa kulkee katuvalojen rivistöissä, kynttilän lepattavissa liekeissä tai kotoisassa  huonevalossa - talviajasta huolimatta joulua kohti.

Sunnuntaista askartelua: spraymaalia ja kuumaliimaa - kuunhopea kuusi.

Halot kuivumassa

Illan oranssi ja tummuus

Hopeinen valo

Syksyiset helmet ja kellon siirto talviaikaan

Lokakuu on tuonut järveen jääriitteen, aamuisen  raskaan usvapeiton, öisen kimaltavan tähtipeitteen  ja oranssinhohtavan iltataivaan. Työviikon jälkeen on pakko  istahtaa hetkeksi ja hengähtää. Sisäinen akku latautuu ilman virtajohtoa. Ikkunaan on jo laitettu ensimmäinen valoköynnös tuomaan pimeyteen valoa. Kysymyksessä ei ole joulun odotusta, vaan vain pientä valoa yön pimeyteen.  Pitäisi muistaa siirtää kelloja kesäajasta talviaikaan lauantaina. Ajattelin siirtää itsenikin talviaikaan. Hellitän. Nukahdan aikaisemmin illalla ja nautin rentouttavista lauantai-aamuista ja seesteisistä sunnuntai-illoista. Elän  läsnä hetkessä. Kirjon elämäni helmilankaa pienistä helmistä. Syksyiset helmet ovat pieniä harmaan, roosan ruusun, kynttilän lepattavan liekin keltaisen oransseja. Taivaan  hopeiset tähdenlennot kudon unessa, hentoisia helmiä. Syvässä ja levollisessa läheisyydessä aitoja raskaita valkoisia helmiä.  Hyvää yötä kaikille! Ja yötyöläisille virkeitä silmiä.